Ekologinen velka ja kansainväliset kuljetukset

Tonneissa mitattuna huomattavasti enemmän materiaaleja kulkee köyhistä maista rikkaisiin kuin päinvastoin. Kun kuitenkin kauppataseet ovat suurin piirtein tasapainossa, kysymys on siitä, että rikkaat maat tuovat raaka-aineita ja muuta halpaa materiaa köyhistä ja vievät sinne teollisuustuotteita ja muuta kallista materiaa.
Globaalin Etelän ja Pohjoisen välisten kauppasuhteiden vuosisatoja jatkunut vinous on yksi syy Etelän kurjuuden syntymiseen ja jatkumiseen. Suuren materiaalimäärän tuottaminen ja muu vientiin tähtäävä toiminta ovat kuluttaneet Etelän luonnonvaroja ja aiheuttaneet ympäristöongelmia paljon enemmän kuin vastaavat toimet Pohjoisessa. Näin valtavaan aineelliseen kulutukseen perustuvan talouden ja elämäntavan ekologisia kustannuksia on järjestelmällisesti siirretty Etelän maksettavaksi.

Ekologinen velkaantuminen on viimeisten vuosikymmenien kuluessa vain kiihtynyt. Tämä näkyy Euroopan Unionin materiaalitilastoissa. Vaikka talous kasvoi 1980- ja 1990-luvuilla, materiaalien suora kulutus tai raaka-aineiden kaivu ja louhinta ei kasvanut EU-alueella. Sen sijaan raaka-aineiden nettotuonti kasvoi. Vielä enemmän kasvoi tuonnin ekologinen selkäreppu, eli EU:n ulkopuolella EU:hun suuntautuvaan tuottamiseen tarvittujen luonnonvarojen määrä. Erityisesti Itä-Euroopasta ja itäisestä Keski-Euroopasta tuotiin suuri määrä raaka-aineita. Itseasiassa tuonti perinteistä kehitysmaista tonnimääräisesti laski, vaikka tämänkin tuonnin ekologinen selkäreppu kasvoi. EU:n oman viennin ekologinen selkäreppu on ollut tuontia selvästi pienempi, joten muiden maiden taakkana oleva nettomääräinen selkäreppu on ollut suuri ja kasvava.

Ekologisen velan huomioiminen pakottaa muutoksiin myös ilmastonmuutoskeskustelussa. Pohjoisen syntitaakka on todellisuudessa vielä suurempi kuin mitä virallisissa tilastoissa esitetään, koska suuri osa Etelän kasvihuonekaasupäästöistä liittyy vientiin. OECD:n tuottaman tutkimuksen mukaan esimerkiksi Ruotsin, Ranskan ja Japanin hiilidioksidipäästöt kasvavat yli 10 %, kun otetaan huomioon tuontitavaroiden valmistukseen liittyvät hiilidioksidipäästöt. Vastaavasti esimerkiksi Kiinan, Venäjän, Puolan ja Tshekin päästöt laskevat yli 10 %, kun otetaan huomioon vienti. Tutkimuksen metodologia kuitenkin aliarvioi päästöjä, koska kuljetusten ja palvelusektorin päästöjä ei ole otettu huomioon ja koska useimpien köyhien maiden energiatehokkuus ja muut päästöihin vaikuttavat luvut oletetaan samoiksi kuin USA:n.

Ekologisen selkärepun ohella ekologisen taakan siirtoa on mitattu niiden tavaroiden osuudella tuonnista, joiden valmistus on erityisen saastuttavaa. Myös näiden tuotteiden osuus EU:n tuonnista on suuri ja kasvava. Suurin osa erityisen saastuttavista tavaroista on tullut Etelän köyhistä maista ja itäisestä Euroopasta. Tässäkään tapauksessa viennistä ei alkuunkaan ole kompensoijaksi: saastuttavien tuotteiden tuonti on ollut 3‒5 kertaa suurempaa kuin vienti.

Vaikka suurin osa ekologisesta taakasta on siirretty tuonnin avulla, myös osa rikkaiden maiden viennistä on kasvattanut ekologista velkaa. Rikkaat maat ovat vieneet suuria määriä varallisia jätteitä köyhiin maihin vaikka kansainvälinen sopimus periaatteessa kieltää tällaisen viennin. Myös muita myrkkyjä, kuten Pohjoisessa kiellettyjä torjunta-aineita, viedään Etelään.

Kun raaka-aineita ja tavaroita siirretään köyhiltä alueilta rikkaisiin, ekologinen taakka siirtyy samalla päinvastaiseen suuntaan. Näin rikkaissa maissa on helpompi jatkaa valtavaan ja kasvavaan kulutukseen perustuvaa elämäntapaa.

Olli Tammilehto

Lue koko tutkimus Kuljetusten kurjuus pdf-muodossa: