Ekologisen velan takaisimaksu

Ekologisen velan takaisinmaksu

Mikäli ekologisen velan kertymistä halutaan estää, on elämäntavan muutos Pohjoisessa tarpeen.

Jos ekologisen velan argumentti otetaan vakavasti, täytyy velkasuhdetta ruveta korjaamaan. Ensimmäinen askel on sen varmistaminen, ettei velkaa kerrytetä lisää. Tämä tarkoittaa globaalin järjestelmän uudistamista siten, että luonnonvarojen liikakäyttö ja erityisesti keinotekoisen halpojen luonnonvarojen systemaattinen ohjaaminen Pohjoisen kulutustarpeisiin lopetetaan. Samalla tuotannon haittojen "ulkoistamisesta" olisi syytä luopua niin, että Etelän resurssien käyttäjä maksaisi käyttämistä resursseistaan kohtuullisemman korvauksen. Tämä tarkoittaa paitsi varsinaisten resurssien hintaa, myös taloudellisen toiminnan suorista ulkoiskustannuksista huolehtimista, esimerkiksi vesi- ja maa-alueiden puhdistaminen teollisuuden ja kaivostoiminnan jäljiltä.

Vaikka ekologisen velan puhetapa pyrkii ennen kaikkea osoittamaan, että nykyinen tapa puhua taloudellisesta velasta globaalissa järjestelmässä on erikoisella tavalla käänteinen, velka sisältää myös ajatuksen kompensaatiosta. Ekologiset tuhot ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä useinkaan voida korjata ennalleen. Kuitenkin sille globaalin Etelän enemmistölle, joka kärsii luonnonvarojen vallitsevista käyttötavoista, voidaan löytää tapoja korjata menneisyyden vääryydet. Tällaisten kompensaatioiden minimi on virallinen "tunnustaminen". Siinä missä alkuperäiskansoilta on usein pyydetty anteeksi historian kärsimyksiä, suurten enemmistöjen tarinat eivät koskaan ole nousseet samalla tavalla kansainväliseen tietoisuuteen. Tietoisuus on muutoksen alku.

Jossain määrin ekologista velkaa voidaan tutkia, mitata ja kompensoida taloudellisesti. Berkeleyn yliopiston tutkijoiden mukaan rikkaiden maiden luonnonvarojen ylikulutus maksaa köyhille maille jo enemmän kuin niiden yhteenlaskettu taloudellinen velka, 1800 miljardia dollaria. Tutkimusta arvioitiin varovaiseksi ja siinä huomioitiin ainoastaan kuusi taloudellisen toiminnan aluetta: maatalous, metsäkadot, liikakalastus, mangrove-soiden kato, otsonikato ja ilmastonmuutos. Käytännössä luku olisi paljon suurempi, jos kaikki taloudellisen toiminnan osa-alueet voitaisiin laskea mukaan. Kaikkea ei voi palauttaa rahassa mitattavaksi. Siksi kyseisessä tutkimuksessa luvut ovat mahdollisimman varovaisia ja pyrkivät vain osoittamaan jotain mittakaavan suuruudesta.

Perinteistä talousajattelua on arvioitava jossakin mitassa uudestaan. Loputtoman kasvun ajatus ja ajatus luonnonvarojen ehtymättömyydestä, ovat osoittautuneet virheellisiksi ja ne on hylättävä talousteorian peruspilareina jo tästä syystä. Mutta mitä tilalle? Ratkaisua olisi hyvä lähteä hakemaan poliittisesti, taloudellisen ajattelun sijasta. Lähtökohdaksi olisi otettava paikallisten ihmisten ja yhteisöjen oikeus päättää luonnonvarojen käytöstä. Samalla mahdollisuutta osallistua paikallisiin prosesseihin olisi vahvistettava. Tämä saattaa kuulostaa helpolta, mutta edellyttää joitakin merkittäviä uudistuksia.

Ensinnäkin olisi päästävä suuruuden ekonomian ihailusta, jossa voimakkaasti eriytyneet, teknologisoidut ja ylipäänsä suuren mittakaavan tuotantotavat mielletään automaattisesti paremmiksi kuin paikalliset ja pienimuotoiset ratkaisut. Myös syvempää demokratiaa on tärkeää vahvistaa. Köyhyydestä keskustellaan useimmiten köyhien itsensä ohi. Kasvu-uskovaiset syyttävät aatteellisia vastustajiaan köyhyyden romantisoinnista ja sanovat tietävänsä, että köyhät haluavat ensi sijassa modernia länsimaista elämäntapaa. Vastapuoli taas turhan usein hakee "alkuperäistä" perinnettä ja sanoo tietävänsä, että köyhät haluavat ensi sijassa perinteisen elämäntapansa ylläpitämistä. Tässä kiistelyssä unohtuu, että syvemmät demokratian muodot, jossa kehitetään todellisia mahdollisuuksia päättää elämäntavasta, luonnonvarojen käytöstä, teknologisista ja sosiaalisista malleista ja niin edespäin, antavat köyhille itselleen mahdollisuuden kertoa, mitä he haluavat.

Mikäli ekologisen velan kertymistä halutaan estää, on elämäntavan muutos Pohjoisessa tarpeen. Jatkuva kulutuksen lisääminen tuottaa jatkuvasti kannustimia suuryrityksille ja Etelän eliiteille jatkaa luonnonvarojen liikakäyttöä ja paikallisen enemmistön kurjistamista. Tästä kannustinefektistä eroon pääseminen edellyttää tiettyä kohtuuden kulttuuria, joka myös liittyy kehityskäsityksen uudelleen arviointiin: jos luovutaan uskosta siihen, että kulutuksen lisääminen aina parantaa elämää jollakin tavoin, myös poliittisten vaihtoehtojen kirjo laajenee, mikä syventää demokraattisia mahdollisuuksia myös globaalissa Pohjoisessa.

Ekologinen velka ei palaudu pelkästään taloudellisiin mittareihin. Sen maksaminen tarkoittaa elämäntavan muuttamista niin, että nimenomaan kulutetaan vähemmän. Tässä mielessä liikutaan epätavallisella velkapuheen alueella. Kuitenkin jos nykymaailman tuottamia oikeudenmukaisuusongelmia tahdotaan aidosti ratkaista, on taloudellisen puhetavan ylittäminen välttämätöntä.