Päästökauppa ekologisen velan jatkajana

Yli 3000 tiedemiehen muodostama Kansainvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC, YK:n neuvoa-antava järjestö, totesi vuonna 2001 että nykyinen hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on korkeampi kuin ainakin 420 000 vuoteen ja mahdollisesti korkeampi kuin 20 miljoonaan vuoteen.

Globaali yhteisö reagoi ilmastokriisiin tuottamalla Kioton protokollana tunnetun sopimuksen vuonna 1997, jonka on ratifioinut 156 maata. Suurin saastuttaja, Yhdysvallat, on kieltäytynyt ratifioinnista. Sopimuksen ytimenä on päästöjen vähentäminen keskimäärin 5,2 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2012 mennessä.

Larry Lohman kiteyttää hyvin tavoitteen merkityksen: "Pian sopimuksen teon jälkeen vuonna 1997 eräässä tieteellisessä julkaisussa todettiin, että pelkästään kasvihuonekaasujen määrän vakiinnuttamiseksi kaksinkertaiselle tasolle teollisen vallankumouksen alkuun verrattuna tarvittaisiin 30 Kiotoa. Tällä vauhdilla tarvittaisiin 300 vuoden neuvottelut, jotta varmistettaisiin tämän vuosikymmenen loppuun mennessä tarvittavien toimien toteutuminen".

Mitä on päästökauppa?

Kioton sopimuksen mukaan saastuttajia ovat maat, jotka ovat suostuneet tavoitteisiin vähentää päästöjään ennalta sovitun ajanjakson aikana. Saastuttajille sitten annetaan tietty määrä päästöoikeuksia. Maat jakavat päästöoikeudet kansallisella tasolla teollisuuden aloille. Saastuttavat yritykset voivat käyttää säästämiään päästöoikeuksia myöhemmin tai käydä niillä kauppaa yritysten kanssa, jotka saastuttavat yli päästötilinsä. Saastuttaja voi myös investoida saasteiden vähennysohjelmiin muissa maissa tai muilla alueilla ja tällä tavalla "ansaita" päästöoikeuksia.

Päästöjen vähennystavoitteista vapautetuissa maissa saasteiden vähennysohjelmat toimivat "puhtaan kehityksen mekanismin" (Clean development mechanism, CDM) nimellä. On nähtävissä merkkejä siitä, että perinteistä kehitysapua käytetään CDM-projektien rahoittamiseen. Kaivojen kaivamisen sijaan rikkaat maat voivat nyt istuttaa puita kompensoidakseen omaa saastutustaan. Projektit, jotka tapahtuvat päästövähennyksiin sitoutuneissa maissa, kulkevat "yhteistoteutuksen" (Joint implementation, JI) nimellä. Esimerkiksi englantilaisen yrityksen rahoittama energiatehokkuusohjelma Puolassa kelpaa tähän kategoriaan.

Sekä CDM- että JI-projekteja on monenlaisia. Yksi esimerkki on monokulttuuripuuistutukset, jotka periaatteessa varastoivat hiiltä ilmakehästä ("hiilinielut"). Eräs Kioton protokollan traaginen ironia on, että "hiilinielut" (metsät, valtameret jne) lasketaan päästöyksiköiksi vain, jos jokin virallisen aseman omaava taho hallinnoi niitä. Vanhat sademetsät, joita alkuperäiskansat ovat asuttaneet tuhansia vuosia, eivät Kioton säännöillä kelpaa hallinnoiduiksi. Kuitenkin valtion tai rekisteröidyn yrityksen hallinnoima monokulttuuriplantaasi kelpaa. Tämä kertoo paljon päästökaupan takana olevista intresseistä.

Ilmastohuijaus

Vaikka päästökaupan perustamiseen on investoitu maailmassa satoja miljoonia dollareita, tämän kaupan valvontaan ei ole sijoitettu käytännössä mitään. Tämä epätasapaino voi johtaa ainoastaan siihen, että päästömarkkinoiden toiminta on vaarallisella tavalla riippuvainen yritysten luotettavuudesta paikkansapitävien päästöjen ja vähennysten raportoinnissa. Käytännössä PriceWaterHouseCoopersin kaltaiset yritykset toimivat sekä saastuttavien yritysten kirjanpitäjinä ja neuvonantajina, että päästövähennysten todentajina. Mahdollisuudet huijauksiin kasvavat samalla kun heikosti valvotut päästömarkkinat kehittyvät. Tämä on lähes väistämätöntä päästökaupan laissez-faire ilmapiirissä.

Kansainvälisen päästökaupan valvonnasta tai väitettyjen päästövähennysten todentamisesta ei ole yhteisymmärrystä. Valvonnan ja todentamisen tulevaisuudesta käydään edelleen keskustelua. Tästä huolimatta satoja päästöoikeuksia tuottavia projekteja on käynnissä. YK:n ja hallitusten johtaman valvonnan tilalla on kansalaisjärjestöjen aloitteita, yritysten itsetarkkailua, ja konsulttiyritysten suorittamia valvontajärjestelyjä.

Hiilikolonialismi

Vaihtoehto

Heidi Bachram