Hiilikolonialismi

Intian tiede- ja ympäristökeskus on havainnut, että niin sanotut hiilikompensointiprojektit avaavat tietä uudenlaiselle kolonialismille. Ilmastopolitiikkaa käytetään perinteisten globaalin Etelän hallintatapojen muuttamiseen ja vahvistamiseen. Erityisesti trendi näkyy monokulttuuriplantaasien käytössä, joiden väitetään poistavan hiilidioksidia ilmakehästä. Tieteellinen ymmärrys biosfäärin (puut, valtameret jne) ja troposfäärin (ilmakehän alin kerros) välisistä monimutkaista kytkennöistä on kuitenkin rajallista. Tieteellinen konsensus vallitsee siitä, että maanpinnan yläpuolelle (kuten puihin) säilöytynyt hiili ei ole suoraan verrattavissa maan alle (kuten fossiilisiin polttoaineisiin) varastoituneeseen hiileen. Siksi saasteiden "nielemisellä" puita istuttamalla ei ole varmaa tieteellistä perustaa.

Kuitenkin yritykset kuten FACE International jatkavat plantaasiprojekteja. Taustalla on idea siitä että ilmastonmuutoksen torjunta ei edellytä kuluttajien elämäntapojen muutosta. Tämän uuden logiikan mukaan "hiilineutraaliuteen" riittää puiden istuttaminen. Valtaosa näistä projekteista toteutetaan globaalissa Etelässä.

Ydinkysymykset pyörivät sen ympärillä, onko "hiilen tasapainottaminen" toivottavaa. CDM- ja JI-hankkeet perutustuvat ideaan, jonka mukaan päästöt voidaan nollata investoinneilla uusiutuviin energianlähteisiin tai "hiilinieluhin". Tämä teollisuudenala kehittyy palvelemaan uusia markkinoita. Tuloksena "hiilineutraaliutta" tavoittelevia asiakkaita pommitetaan valtavalla määrällä uusia, kokeilemattomia, ja heikosti suunniteltuja tasapainotustuotteita ja -palveluita.

Yritykset kuten Future Forests myyvät brändättyjä hiilentasapainotustuotteita tukeakseen niin sanottua hiilineutraalia elämää. Ne tarjoavat kuluttajille mahdollisuuden lentää hiilineutraalisti, ajaa hiilineutraalisti, asua hiilineutraaleissa kodeissa, ja olla hiilineutraaleja kansalaisia. Tämä toteutetaan istuttamalla puita jotka teoriassa imevät hiiltä ilmakehästä. Tasapainotushankkeet eivät kyseenalaista kulutusmoraalia, joka pitää fossiilitalouden pyöriä pyörimässä, vaan tarjoavat moraalisen suojan fossiilisten polttoaineiden kuluttajille. Perustavanlaatuiset muutokset, joiden nopea läpivieminen olisi kestävän tulevaisuuden saavuttamiseksi välttämätöntä, voidaan määritellä uudelleen tai hylätä kokonaan. Lisäksi globaalissa Etelässä käytetään entistä enemmän maata suuren mittakaavan monokulttuuriplantaaseihin, jotka näyttävät valloittajan voimalta köyhien yhteisöjen näkökulmasta. Näiden yhteisöjen toimeentulo on riippuvaista maanhallinnasta.

Eräs Kioton protokollan traaginen ironia on, että "hiilinielut" (metsät, valtameret jne) lasketaan päästöyksiköiksi vain, jos jokin virallisen taho hallinnoi niitä. Vanhat sademetsät, joita alkuperäiskansat ovat asuttaneet tuhansia vuosia, eivät Kioton säännöillä kelpaa kuten valtion tai rekisteröidyn yrityksen hallinnoima monokulttuuriplantaasi. Tämä kertoo paljon päästökaupan takana olevista intresseistä. Yhden ympäristöongelman, ilmastonmuutoksen, torjunnan nimissä hyväksytään monimuotoisten ekosysteemien laajeneva tuhoaminen.

Päästökauppa edustaa viimeisintä strategiaa pitkässä prosessissa joka on alkanut 1500-luvun Euroopan maan aitaamisista ja jatkunut julkista terveydenhuoltoa ja koulutusta koskevissa WTO-neuvotteluissa globaalin yhteisvaurauden ja resurssien yksityistämisellä. Luonteensa mukaisesti päästöoikeudet sallivat omistajansa dumppaavan tietyn määrän kasvihuonekaasuja ilmakehään. Päästöoikeuksien hallinta johtaa tehokkaasti määräysvaltaan siitä miten ilmakehää, kenties viimeistä globaalia yhteishyödykettä, käytetään. Kioton sopimus ei ole ainoastaan luonut ilmakehää koskevaa omistusoikeusjärjestelmää. Se on myös myöntänyt hallitsevan osuuden suurimmille saastuttajille, kuten Euroopan Unionille. Vastaavanlainen suhde näkyy myös Kioton sopimukseen johtaneessa prosessissa.

Koloniaaliset ja imperialistiset ulottuuvuudet vallitsevat lähes jokaisella päästökaupan tasolla. Näillä ilmiöillä voi olla uusia nimiä ja ulottuvuuksia, kuten ympäristö-epäoikeudenmukaisuus, mutta pohjimmaiset kysymykset ovat samoja. Päästökaupan dynamiikka, jossa voimakkaat toimijat toimivat sorrettujen yhteisöjen kustannuksella sekä Etelässä että Pohjoisessa on koloniaalisen menneisyyden moderni ruumiillistuma. Eurooppalainen kolonialismi riisti luonnonresursseja ja ihmisiä siirtomaissa. 1900-luvulla kansainväliset rahoituslaitokset ottivat taloudellisen kolonisoijan roolin "rakennesopeutusohjelmien" muodossa. Nyt vanhojen siirtomaiden luoma ekologinen kriisi muutetaan uudeksi markkinatilaisuudeksi. Tämä uusi markkina tuo mukanaan kaikki ne sisäänrakennetut epäoikeudenmukaisuudet, joista muiden tuotteiden markkinat elävät. Päästökauppa jatkaa tätä vuosisatoja vanhaa kolonialismin perinnettä, Los Angelesin köyhien yhteisöjen saastuttamisesta Etelä-Amerikan maaseuden asukkaiden maiden riistämiseen "hiilinieluiksi".