Paikallisporkkanoiden paluu. Ruoka ilman ekologista velkaa.

Ruoka on arkemme ja identiteettimme ytimessä, joten hallitsevaa ruokakulttuuria koskeva kritiikki on monille kipeä paikka. Lautasen sisältö mielletään yhä henkilökohtaiseksi valinnaksi, samaan tapaan kuin se, harrastaako kenties laulamista vai koripalloa tai kummalta puolelta näkkärinsä voitelee. Mutta kalorimerkinnät eivät kerro kaikkea. Ruokakulttuurin muutos on välttämätön osa ekologisen velan kertymisen estämistä.

Viimeistään ilmastokriisi osoittaa umpikujan, johon läntinen maataloustuotanto on itsensä ajanut. Pellot saavat kasvuvoimansa fossiilipolttoainepohjaisista keinolannoitteista ja työt on koneistettu. Syömme näin ollen oikeastaan maaöljyä, kun myös ruoantuotanto on riippuvainen öljystä - ja öljysodista. Ruoantuotantoa ei yleensä rinnasteta pommituksiin Irakissa, vaikka ehkä pitäisi. Öljypohjainen tuotantotapa itsessään on matalaintensiivistä sotaa tropiikin ihmisiä vastaan, jotka pahiten kärsivät ilmastonmuutoksen seurauksista. Kuolinvuoteelle saatetaan myös jääkarhujen ja korallien maailma.

Entä mitä pitäisikään ajatella siitä, että kotimaiseksi lähituotannoksi mielletty sianliha on lihotettu soijavalkuaisen turvin? Sikala on eläinten helvetti, vaan eipä muuallakaan hempeillä. Massiivinen rehuntuotanto tekee rumaa jälkeä Etelä-Amerikassa. Savannit, rannikkosademetsät ja pienviljelijöiden peltotilkut on valjastettu soija-autiomaiksi. Monsanton patentoiman geenimuunnellun soijan tuotannossa maaperään suhtaudutaan kertakäyttöhyödykkeenä ja torjunta-aineita suihkutetaan vuosi vuodelta enemmän. Kuka vielä kehtaa väittää klassisten talousoppien mukaisesti, että kunkin alueen kannattaisi tuottaa vientiruokaa ja että tuotannon erikoistumisesta seuraa hyvää enemmistölle?

Ekologisen taakan siirtäminen Etelään ei tosin ole lihantuotantoyhtiöiden tuore hairahdus. Kaupallinen eläintuotanto on ollut syntymästään saakka riippuvaista muualta ryöstetyistä halvoista ja helpoista tuotantopanoksista: 1900-luvun alussa karjatiloille tuotiin siirtomaatavarana rehuksi pähkinöitä ja fosforilannoitteen saamiseksi Perun rannikkosaaret louhittiin tyhjiksi.

Reilun kaupan (luomu)hedelmät eivät poista ongelmaa, koska sosiaalisten oikeuksien kunnioittaminen ei muuta ruoan maantiedettä. Toisaalta on tietysti totta, että rahataloudesta ollaan Etelässäkin riippuvaisia, eikä pelkkä paikallismarkkinoille tuottaminen läheskään aina riitä turvaamaan viljelijäperheen elantoa. Maailma on täynnä hankalia riippuvaisuuksia, joita ei ratkaista pelkästään ruoantuotantotapoja muuttamalla; muutoksen on oltava laajempi. Lyhyellä tähtäimellä dilemmaa voitaisiin helpottaa jo sillä, että ruokadumppaus lopetettaisiin ja vientituotannossa keskityttäisiin prosessoituihin kuivatavaroihin.

Silloin kun tuotantojärjestelmän aiheuttamista vaaroista ja haitoista puhutaan uutislähetyksissä, annetaan ymmärtää, että ne ovat tulosta yritysten laittomista, poikkeuksellisista teoista. Rehellisempää olisi myöntää, että ongelmat ovat seurausta pikemminkin lainsäädännöstä. Nykyisen kaltainen maataloustuotanto kylvää tuhoa eikä ole kovin järkevä taloudellisestikaan, vähänkään pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna. Kuitenkin siitä halutaan pitää kynsin hampain kiinni alan yrityksissä, suomalaiskunnissa, EU:ssa ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa. Eläintuottajille räätälöidään jatkuvasti uusia tukipaketteja ja liikenneinfrastruktuuria rahoitetaan avokätisesti. Näin jatkuu se absurdius, että lähiseudun luomutuotteet ovat harvinaisuus kauppojen valikoimissa ja mustikat ovat kalliimpia kuin banaanit.

Vaihtoehtoisten polkujen luominen

Päivi Mattila