Vaihtoehtoisten polkujen luominen

Aika, jolloin paikallinen ruoantuotanto ruokki ihmiset, on meilläkin vielä kollektiivisen muistin tavoitettavissa. Ei lähidieetti epäinhimillistä ole: enemmistö maailman ihmisistä syö sillä lailla ja varmasti osaa herkutellakin. Makunautinnoista slow-food -liikkeessäkin on kyse. Mallia voidaan ottaa muun muassa Venäjän datsojen kotitarveviljelypalstoilta, joilla tuotetaan valtaosa maan vihanneksista. Kuubassa suunnattiin permakulttuuriin ja korttelipuutarhoihin Neuvostoliiton öljytuonnin tyrehdyttyä ja kas, kaupunkilaistuneetkin ihmiset oppivat tuottamaan ruokansa.

Ekovelattoman paikallisruoan ei tarvitse näilläkään leveysasteilla olla ankeaa ja yksipuolista lantunjyystämistä. Esimerkiksi Pirkanmaalla voidaan kasvattaa sataa eri viljelykasvia, päälle sienet,
marjat ja villivihannekset. Tehtäköön niistä vaikka papu-juurespihvejä, ohrattoa, tattipelmeneitä ja mansikkapiirakkaa. Mustapippurista ja muista eksoottisista mausteista tuskin tarvitsee ensimmäisenä luopua, sen sijaan kasvisvoittoiseen ruokailuun on siirryttävä.

Itä-Suomessa on edelleen tavallista syödä enemmän lakkaa ja perunoita kuin ananasta ja nuudeleita. Lähiruokaa onkin helpommin saatavilla maalla kuin kaupungeissa. Jos kaupunkilaisten omaa ruoantuotantoa on toistaiseksi ajateltu, tarkoitetaan sillä viikonloppureissuja kesämökille. Autoilurumban jatkamista realistisempaa on kuitenkin visioida kaupunkien muuttamisesta suuriksi puutarhoiksi: omenapuita ja karviaispensaita puistoihin, sipulipenkkejä tämänhetkisille golfkentille ja parkkipaikoille. Perustelut tälle ovat nyt vähintään yhtä suuret kuin maailmansotien aikaan, jolloin Valkoisen talon pihanurmikkokin toimi kasvimaana. Koulujen on opetettava kaikille ruoantuottamisen perustaidot.

Muutosvaade ei tarkoita, että maanviljelijä olisi ainoa tulevaisuuden ammatti tai että viljelystä tulisi perheenäitien kivireki. Kohtuullista korvausta vastaan useat suostunevat pakottamatta tuottamaan ruokaa muillekin. Vallitsevalla maanviljelijän kahden-kolmen euron tuntipalkalla sen sijaan ei ole ihme, että vain harva haluaa uhrata lyhyttä Pohjolan kesää täysipäiväiseen viljelyyn.

Vaihtoehdon airuita ovat ruokapiirit. Pidemmälle menee osuuskunnallinen yhteisömaatalous (CSA), jossa osuuskunnan jäsenet osallistuvat viljelyn vaatimiin investointeihin ja saavat sijoituksensa vastineeksi ruokaa sadon onnistumisen mukaan. Näin viljelijä ei yksin kanna tuotannon taloudellisia riskejä vaan ne jakautuvat kaikkien jäsenten kesken. Myös maanomistus on useimmiten jaettu. Ruokaa ei tuoteta anonyymeissä markkinasuhteissa vaan sosiaalisesti, yhteisöä sekä sen ohella luontosuhdetta rakentaen.

Suoramyynnin lisäksi tarvitaan paljon lisää paikallisesti omistettuja kauppoja. Tuoreruoankin valikoima on myymälöissä nykyisin lähes identtinen Muoniosta Tikkurilaan, vähittäis- ja tukkukaupan keskittyneisyyden tähden. On kyseenalaista, ovatko standardituotteet ostajienkaan etu, koska vaihtoehtona olisi saada syödä esimerkiksi tomaatteja, joiden lajike ja kypsyys on voitu valita nopean lähikauppajakelun perusteella.

Voiko moinen idealismi ruokkia kaikki Suomessa ja globaalisti? Juuri se, jos jokin. Luomuviljelyn menetelmillä satotasot jopa nousevat. Useita kasveja viljelevät pientilat ovat hehtaaria kohden aina
tuottavampia kuin koneellistetut suurfarmit sekä tukevat paremmin luonnon monimuotoisuutta. Bonuksena saadaan ihmismieltä viehättävämmät maanviljelysmaisemat. Biodiversiteetin liiskaamiseen meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa, koska lajirikkaus on ekosysteemien uusiutumiskyvyn ehto ja siitähän me ihmispolotkin saamme elämämme. Me emme osaa yhteyttää, toimia sienirihmastona tai herättää eloon perimältään rikkaita maatiaiskasveja, jos ne menetetään vaikkapa gm-kasveja levittämällä.

Ruokakysymystä ei tietenkään voi irrottaa erilleen muista yhteiskunnallisista kamppailuista - kyse ei ole vain siitä, että supermarketruoka jää historiaan. Paikallisruoka tarjoaa vallankumouksellisen näköalan maailmaan, jossa me emme riistä emmekä itse ole riistettyjä. Alalla kuin alalla keskitetty tuotanto keskittää valtaa ja hajautus päinvastoin. Mikäli perustarpeiden tuotanto on suoraan omassa tai lähipiirin hallinnassa, ei oma leivänsaanti ole sille alistettu, että kotipaikkakunnalle saadaan kinuttua työpaikoiksi vaikkapa uusi tehdas tai että täytyy tyytyä paiskimaan töitä, jotka ovat ristiriidassa omien arvojen kanssa. Tuotantoa omavaraisuuden suuntaan hajauttamalla lähidemokratian ja ekologisuuden toteutuminen tulee mahdolliseksi.