Velka Talouskeskustelussa

Velka Talouskeskustelussa

Meillä on vaikeuksia tunnistaa, kuka on velkaa kenelle - tai tarkemmin, kenen pitäisi olla velkaa kenelle. Finanssijärjestelmä ei tunne rajoituksia velan kertymiselle, eivätkä rahoituksen toimijat ole aina yksiselitteisesti tunnistettavia tahoja. Velka on harvoin kahden välistä ja sisältää monimutkaisia velkakirjojen kauppaamisen mekanismeja. Olennaista onkin, millä tavoin kertomus velkasuhteista esitetään. Velan moraalinen luonne ylettyy myös "kunniavelan" alueelle - harvoin mikään lahja on täysin ilmainen. Esimerkiksi kehitysapu aiheuttaa sekä psykologisesti että käytännön valtapoliittisesti saajalleen paljon velvoitteita miellyttää lahjoittajaa.

Nykyinen kertomus velkasuhteista globaalilla tasolla on yksinkertaisuudessaan suurin piirtein seuraavanlainen. Maailmassa on rikkaita ja köyhiä maita. Näistä rikkaat maat ovat harjoittaneet vastuullista taloudenpitoa ja ainakin tietävät, paljonko niillä on varaa ottaa lainaa. Sen sijaan useimmat köyhät maat ovat ottaneet aivan liikaa velkaa, mikä on johtanut ne rakenteelliseen velkakierteeseen. Tätä velkaa on otettu useimmiten välttämättömän taloudellisen kasvun aikaansaamiseksi, mutta maat ovat osoittaneet holtitonta taloudenpitoa velkaantuessaan. Tätä velkaa peritään lainapapereihin säädettyjen korkosummien mukaisesti, paitsi silloin kun "humanitaarisista syistä" päätetään mitätöidä osa veloista.

Tässä tarinassa on ongelmia:
Köyhät maat tuottavat suurimman osan maailman raaka-aineista, joiden kuluttamiseen rikkaiden maiden elintaso pitkälti perustuu. Rikkaat maat käyttävät itse asiassa valtaosan maailman luonnonvaroista. Miten niillä voi edelleen olla niin valtavasti saatavia köyhistä maista?

Velasta on tullut rakenteellinen osa nykyjärjestelmää. Vaikka koron perimistä voi pitää oikeutettuna, finanssijärjestelmä ei tunne rajoja kohtuullisille koroille. Useimmat köyhimmistä maista ovat maksaneet velkansa jo moneen kertaan, mutta ovat silti velkaisempia kuin lähtötilanteessa, kun korot ja korkojen korot ovat kasautuneet vuosikymmeniä. Huolimatta suureellisesti julkisoiduista velkamitätöinneistä monet tahot vaikuttavat kiinnostuneilta nykyisestä status quosta maailmanmarkkinoiden tilanteen ylläpitämiseksi. Valtioiden kohdalla ei myöskään päde periaate, jonka mukaan minimitoimeentuloa ei saa vaarantaa velkojen perinnällä.

Nykyinen erityisesti globaalissa Pohjoisessa vallitseva kulutuskulttuuri vahingoittaa köyhiä maita monin tavoin. Kun luonnonvarat ovat rajallisia ja niitä käytetään yli uusiutumiskyvyn, seuraa monenlaisia ongelmia, jotka kasautuvat köyhimpien maksettaviksi. Tämä prosessi synnyttää moraalista velkaa, jonka olemassa oloa nykyinen velkapuhe ei tunnista.

Taloustiede on koko olemassaolonsa ajan perustunut ajatukseen jatkuvan kasvun toivottavuudesta. Kasvun ajatellaan olevan automaattisesti ihmisten elämänlaatua parantavaa. Taloustieteen taustalla vaikuttavaan kehitysajatteluun kuuluu usko siihen, että ihmisten elämä "luonnontilassa" tai lähellä luontoa on automaattisesti kurjaa, ja moderni teknologia ja intensiivisempi talous tarjoavat ulospääsyn tästä kurjasta tilasta.

Väitettä siitä, että kehitysmaissa menee paremmin kuin ennen, perustellaan yleisesti talouskasvulla. Tässä oikeutusmallissa jäävät huomaamatta monet seikat. Ensinnäkin talouskasvu mittaa ainoastaan jollakin alueella tuotettuja tavaroita ja palveluja, eikä sitä, kuka tuotosta hyötyy. Käytännössä tuotto menee entistä useammin globaalista Etelästä ulkomaille. Toiseksi talouskasvun käsitteeseen ei kuulu ekologisten rajojen tunnistaminen tai ekologisten tappioiden käsittely. Kasvavalla taloudella onkin paljon "ulkoisvaikutuksia", mikä on sievistelevä nimi ekologisille ja sosiaalisille katastrofeille. Kolmanneksi talouskasvun käsite ei tunnista sitä, että kasvu merkitsee paitsi talouden muuttumista intensiivisemmäksi, myös talouden työntymistä yhä uusille elämänalueille. Tämän taloudellistumisen myötä ihmiset voivat köyhtyä heidän tulotasonsa noustessa.

Maailmantaloutta voidaan tutkia järjestelmänä, jossa keinotekoisen halpoja resursseja siirtyy globaalista Etelästä globaaliin Pohjoiseen. Tässä vastakkain ovat ihmiset, joiden elämänehdot ovat täysin riippuvaisia paikallisen ympäristön hyvinvoinnista ja jatkuvasti kulutusta lisäämään pyrkivät tahot. Erilaiset kansainväliset sopimukset ja koneistot pitävät huolta siitä, että Etelä pysyy halpojen raaka-aineiden tuottajana ja joutuu tuottamaan niitä liikaa paikallisen luonnon uusiutumiskykyyn nähden. Taloudellisen velan järjestelmä on kaikkineen tätä järjestelmää ylläpitävä mekanismi. Tässä katsannossa lainojen myöntäminen ja velan periminen ovat vain saman prosessin osatekijöitä, eivät vastakkaisia prosesseja, kuten perinteinen talousajattelu opettaa.

Kyseessä ei ole ainoastaan luonnonvarojen määrällisen käytön ongelma, vaan myös oikeudenmukaisuuskamppailu ja sosiaalisten mallien yhteentörmäys. "Käyttämättömillä" luonnonvaroilla tyypillisesti tarkoitetaan, että luonnonvarojen käyttö ei ole ollut systemaattisesti markkinoille suuntautunutta, vaan perustunut perinteisempiin, luonnon kiertokulkuun pohjaaviin tapoihin.

Teolliset luonnonvarojen käytön mallit johtavat usein kestämättömiin tilanteisiin, sillä ne eivät perustu kestäviin käyttötapoihin. Leimallista luonnon teolliselle käytölle on luonnon näkeminen "resursseina". Ajatukseen sisältyy käsitys luonnosta ainoastaan muovaamistaan odottavana varastona, jolla ei ole arvoa ilman tuotteistamista ja markkinoille saattamista. Tässä sosiaalisten mallien yhteentörmäyksessä olennaista on, kykenemmekö vapautumaan resurssiajattelusta.

Rahan lainaaminen luonnonvarojen tehokkaamman käyttämisen nimissä on vain prosessin toinen puoli. Toinen puoli tulee näkyviin velkoja perittäessä. Velalliset tarvitsevat vientituloja maksaakseen dollarimääräiset velkansa ja tällaisia "kovia valuuttoja" saa vain viennistä. Luonnonvarasektoriin voimakkaasti nojaavissa maissa ainoa tapa kasvattaa vientituloja on luonnonvarojen liikakäyttö. Usein tämän liikakäytön seuraukset näkyvät vasta pidemmällä aikavälillä. Tämä prosessi tietysti palvelee "kuluttajien" etua Pohjoisessa, koska se varmistaa halpojen raaka-aineiden jatkuvan tulon markkinoille. Raaka-aineiden hintaa laskee entisestään se, että useat maat ovat samassa velkatilanteessa ja joutuvat tuomaan yhtä aikaa markkinoille samoja luonnonvaroja. Noidankehä on valmis.

Voittajat ja kärsijät

Edellä esitetty herättää kysymyksen, miksi globaalin Etelän maat suostuvat järjestelyihin, jotka ovat niille joka vaiheessa vahingollisia? On tärkeää huomata, että puhetapa, jossa Etelää ja Pohjoista ajatellaan blokkeina, joilla on omia intressejä, on erittäin ongelmallinen. Valtiot ovat intresseiltään eriytyneitä köyhyydestä huolimatta.

Puhuttaessa luonnonvarojen vahingollisesta käytöstä puheen kohteena on erityisesti köyhissä maissa elävien hiljainen enemmistö. Poliittisia päätöksiä tekevät ja taloudellista valtaa käyttävät tahot ovat tästä joukosta eriytynyt ryhmä. Tyypillisesti tuloerot ovat suuria, samoin kuin erot mahdollisuuksissa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. "Kehitysmaat" eivät suostuisi näihin prosesseihin, jos niiden sisällä ei olisi paikallisia eliittejä, jotka hyötyvät suuresti vientivetoisen talouden kasvusta ja luonnonvarojen kaupallisen käytön lisääntymisestä. Malli periytyy pitkälti siirtomaa-ajalta, jolloin näitä paikallisia hyvin voimakkaita eliittejä tietoisesti luotiin siirtomaajärjestelmän ylläpitämiseksi.